And he died from inside.

Niinhän se usein menee. Tällä kertaa se meni minunkin kohdallani tuolla tavalla Solisluuta kohtaan.
Unettomat yöt, väsyneet aamut ja stressaavat päivät ovat joka ikisen päivän saldo.
Rakkaus on petollinen.
Mutta osaa olla myös suopea.
Minä en ole kokenut tuota suopeutta.

Olen väsynyt, niin väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti.
Haluaisin puhua jonkun kanssa, mutta en halua tuhlata kenenkään aikaa, varsinkaan Pikkuisen.
Tunnen vain olevani yksi täi, harmi, vaiva.
Tämä on sitä, miten lohdutan itseäni.
Kirjoittamalla ja polttamalla tupakkaa.

Huojentavinta onkin onnekseni, että tämä tunne on vain väliaikainen.
Kerroin Pikkuiselle, että en välitä, jos Solisluukin onkin vain naisiin päin, sillä hän tulee olemaan yksi niistä ihmisistä, josta oikeasti välitän, aidosti.
Haluan säilyttää välit häneen, tapahtui mitä tahansa.
Teen kaikkeni sen eteen.

Confusion of confessions.

Liikaa, LIikaa, LIIkaa, LIIKaa, LIIKAa, LIIKAA, LIIKAA.
Tuntuu kuin miljoona kysymystä tulisi päähän, mutta mihinkään ei löydy vastausta. Ulospääsyä päästäni ei ole, valitettavasti.
Räjähdyspiste on kohdillaan ja hukkumispiste täydelliseltä suunnalta tulossa.
Paineputket sisällä jo räjähtäneet.

Essee, done. Tupakka, done. Väsymys, checked.
Huomenna viimeisen kokeen pohjatunti ja parin tunnin esseekirjoitus valmiina.
Lisää paineita siis tulossa.
Kohta on pääsiäislomakin, joko alkoholisointumista suruun tai yleistä lepoa siis tulossa.

Päästäkää minut täältä hulluuden maailmasta, kiitos kaunis.

It's not morning, the time has just stopped.

Tarina saakin uuden käänteen, parempaan suuntaan, ainakin hieman.
En jaksaisi piilotella itseäni ja tunteitani muilta, varsinkaan niiltä, joita oikeasti rakastan. Niiltä, jotka saavat minulta täydellisen huomionoton ja huolehtimisen.
Niiltä, jonka haluan pysyvän elämässäni ikuisesti.

Tarinaan tuli uusi hahmo, nimettäköön hänet 'pikkuiseksi'.
Tarpeeni kertoa Pikkuiselle tästä blogista kasvoi niin suureksi, että pääni oli räjähtää. Tuhannet kappaleet maassa, niin herkkiä ja helposti hajoavia, ettei niitä voi kerätä.
Pikkuinen sanoi, että rakastaa blogiani. Arvostan sitä.

Mutta miksi sitten päätin kertoa Pikkuiselle? Se johtuu siitä, koska Pikkuisesta on tullut minulle niin suuri merkitys elämässäni, että kiintymyskin kasvoi sitä mukaa.
Pikkuinen on aina ollut siellä, jos olen tarvinnut häntä. Tukeni, iloni, rakkauteni, ystäväni ja onneni.
Hän on se, jonka haluan jäävän tänne.
Hän on se, joka tuo iloa ilottomaan elämääni.
Hän on se, joka tuo tukea silloin kun sitä tarvitsen.

Mutta, elämässä hän on enemmän kokenut kuin minä.
Siksi olen siis päättänyt, etten anna minkään pilata Pikkuiseni elämää.
En nyt, en huomenna, en koskaan.
Olen sen velkaa ja tulen jatkossa olemaan.

Only if you knew, I've already taken bullets for you, but I'm still ready for more.

I never thought I wouldn't believe in love anymore.

Vittu vittu saatana vittu.
Ei enää.
Ei enää ikinä enää.
En jaksa, en halua, en pysty uskomaan enää että tuolla jossain häämöttää se joku.
Menneet ovat vain menneitä, niinhän ne kaikki sanovat, mutta loppujen lopuksi, menneitä ei unohdeta ikinä, en ainakaan minä.
En koskaan halunnut, että tunteeni Nallukkaani kohtaan häviäisivät, mutta.. Niin vain tapahtui.
Tunnen tehneeni jotain väärin, tämä ei ole oikein. En halua, en pysty, mutta en kestä välimatkaakaan.
Haluan läheisyyttä, haluan tuntea olevani kokonaisuutena hyvä, haluan tuntea oloni hyväksytyksi.

Tässä muutaman viikon aikana, sisääni on kehkeytynyt tämä tunne, mitä en ole pitkään tuntenut, enkä halua.
Kiinnostus/ihastus, miten nyt sitä kutsua. Kutsun tätä henkilöä 'Solisluuksi', koska hänellä on mitä täydellisimmät solisluut, mitä olen ikinä nähnyt.
Ongelmana on vain tämä, tuo, nämä ja nuo. Niitä on liikaa, eikä niille voi tehdä mitään.
Karma pelleilee kanssamme jatkuvasti.

Laihuuteni alkaa näkymään pikkuhiljaa jo ulkoapäin, eikä vain luvuissa.
Tämä onnellisuus korvaa kaiken muun.
En tarvitse muuta, haluan vain tätä.
Rakkaus ei ole ikuista, se on itse mahdottomuus.
There is no such thing called happy ending.

And I thought it all ended.

Mutta kuinka väärässä olinkaan.
En halua tätä, en koskaan halunnut tätä.
Luulin, että kaikki loppuisi, mutta se etsikin minut käsiinsä, kuin susi riistaa.
Olen.. Tuomittu tähän, tämä on kohtaloni.
Mutta olen selviytyjä ja selviydyn tästä.
Sitä ei päätä kohtalo, vaan minä.

I wish I had it all.

Natalia Kills - If I Was God

Kyseinen laulu on soinut päässäni jo monta päivää. Olen niin toivoton. Tunnen itseni niin avuttomaksi ja saamattomaksi, mutta silti niin onnelliseksi.
Olen päättänyt yrittää lopettaa tämän hullutuksen ja keskittyä Nallukkaan, omaan rakkaaseeni, minun kaikkeuteeni, ikiomaan pörrötukkaani.

Puhuimme tänään siitä, että onko meillä enää mitään välillämme, tai siis.. Minä tiedustelin, sillä hän on ollut kuitenkin melko etäinen minusta. Halusin tietysti selvittää asian, koska en halua sen päättyvän, en halua päästää irti, en voi. Olemme vieneet sen jo näin pitkälle ja haluan sen menevän yhä pitemmälle.
En tiedä mitä tekisinkään ilman häntä.

Katsoin tänään pitkästä aikaa 'Kaksin karkuteillä' - leffan, joka oli aivan hellyyttävä. Kyseinen elokuva sai minut miettimään nallukkaani, meitä ja meidän suunnitelmia. Päädyin lopulta siihen tulokseen, etten halua päättää sitä siihen, koska rakastan häntä, jopa liikaakin.
Vaikka hänellä onkin huonoja päiviä, ei se minua haittaa.
Vaikka hän ei voikaan lähettää minulle hellyyttäviä viestejä aamuksi, ei se minua haittaa.
Vaikka emme näe toisiamme, ei se minua haittaa.
Pääasiana loppujen lopuksi on, että me kumpikin välitetään toisistamme ja olemme yhteyksissä tavalla tai toisella.

I never said I was normal.

Tunnen oloni niin kadonneeksi, eksyneeksi, kuin yrittäisi löytää ulospääsyä tiettömästä metsästä, mutta turhaan.
Olen kadoksissa, mutta olenko kokonaan?

Tänään ruokasaldoni oli erittäin vähäinen. Otin kaikki ulos, jos sisääni tuli yhtään törkyä. Se tunne kun olet tyhjä, kevyt. En muistanut miltä se tuntui.
Muistin, että se olisi ollut kivuliasta, likaisempaa ja meluisampaa, mutta ei.
Ehkä se on vain helpottunut viime kerrasta asti, en pidä hirveästi ääntä tapahtuman aikana.
Olen hiljainen tyhjentäjä.

Nallukkani palasi toissapäivänä takaisin Suomeen Kreikan matkaltaan. Olen niin onnellinen.
Puhuin hänen kanssaan koneella ja päätin yhden asian.
Jahka pääsen muuttamaan huhtikuussa, säästän rahaa ja käyn turussa hänen luonaan.
Hän vaikutti melko innostuneelta, vaikka onkin passiivinen ihminen, minä ainakin olen, en malta odottaa sitä päivää.
Hautaan hänet käsiini ja halaan häntä kovaa, päästämättä koskaan irti.
En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.

En ymmärrä, hän saa minut tuntemaan oloni.. Rakastetuksi ja hyväksytyksi. Mutta ei niin kuin Tähtönen vaan tunnen paljon enemmän.
Haluan olla hänelle koko hänen maailmansa.
Haluan olla hänelle kaikki mitä hän haluaa minun olevan.
Haluan olla hänelle itse täydellisyys.

Ehkä tämä on sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi.